Kertomus äidistä ja pojasta – kumpikin pettymyksiä toisilleen.

Hanna Weselius: Sateenkaariportaat, WSOY

Hanna Weselius on taituri menemään toisen ihmisen pään sisään, tässä kirjassaan Egonin, joka peilin edessä kuvaansa katsoessaan toteaa ”Järjen tasolla minä myönnän olevani tuo vanha ukko, mutta siihen se sitten jääkin. Minä en ole saanut sitä, mikä vanhan ukon tulee saada.”

Yliopistossa opettava valtiotieteilijä Egon käy päivittäin tapaamassa jo vuodepotilaana olevaa äitiään.
Äiti, poika ja alkoholi. Äiti, Karjalan evakko, nyt Vuosaareen asettunut, joka tietyllä tapaa ei välitä poikansa päivittäisistä käynneistä. Poika, joka ei haluaisi käydä. Alkoholi, joka kuuluu jokaiseen vierailuun tilannetta pehmentävänä elementtinä. Alkoholi on tosin kuulunut äidin elämään jo ennen sairastumista.

Egon on yksinäinen. Poika hänellä tosin on – etäinen ja erilainen. Muutamia irtosuhteita lukuun ottamatta hän käy ”taistelunsa” yksin, kaverinaan ainoastaan kuningas alkoholi. Yrittäähän Egon: osallistuu mielenosoituksiin ja käy konserteissa. Päivä päättyy kuitenkin sumuiseen humalaan.

Kirjassa on paljon symboliikkaa, esimerkkinä Malminkartanon kuntoportaat. Olen huono näissä symboliikka-asioissa. Mietin, symboloivatko 426 porrasta elämää? Niitä kiipeävän reippaus elämästä selviämistä? Jaksaako kaikki portaat hengästymättä? Pysähtyykö puolessa matkassa miettimään kuljettua matkaa? Jaksaako vielä monta porrasta vai kiipeääkö huipulle portaiden vieressä kulkevaa kävelytietä pitkin– yrittääkö päästä helpommalla? Entäpä portaiden värit ja niiden symboliikka? Välillä portaat hehkuivat sateenkaaren värein, välillä ne peitti musta maali. Toisaalta tässä on kirjan hienous, tulkitkoon portaat kukin tavallaan, etsiköön sanojen taakse kätkettyä ajatusta.

Ja sitten nämä tekstin sekaan pudotellut tietoiskut: Ihmisen vanhenemisen merkit kasvoissa, ruumiistapoistumiskokemukset, erilaiset kamerat, Oxfordin manifesti, Valamon historia, Fibonaccin portaat ja niin edelleen. Ihme ja kumma, sinne ne uppoavat tekstin sekaan ja ihan luontevasti.
Ja Hans ja kamera! (Hans-kukkopilli, Hans-ketteräjalka, Hans-tarkkasilmä). Koska olen huono tässä symboliikassa, jään miettimään hänen merkitystään kirjan juonessa.

Sateenkaariportaiden lopussa, äidin jo kuoltua, Egon (joka on saanut nimensä vanhasta iskelmästä) ja poika tekevät viinanhuuruisen matkan äitinsä synnyinseuduille Sortavalaan ja sen ympäristöön. Valamossakin vieraillaan. Ja täällä jätämmekin jäähyväiset Egonille.
Olen tietoisesti jättänyt lukematta kaikki kirjasta julkaistut arvostelut ja bloggaukset, analyysini on tavallisen rivilukijan tulkinta. ”Niin kuin minä sen luin.”

Pidinkö kirjasta? Pidin ja en. Se, että se ei kokonaisuudessaan avautunut minulle, on lähinnä lukijan ongelma. Toisaalta huomaan löytäväni siitä uusia merkityksiä, siis omassa mielessäni, ja ne saattavat hyvinkin olla  kirjailijan tarkoittamista täysin poikkeavia, ja sekin on hyvä. Pidin paljon siitä, että kirjan luvut olivat lyhyitä. Suppea henkilögalleria kuljetti juonta sujuvasti, mutta ihan ”läpilukukirja” Sateenkaariportaat ei ole.

Koska Sanapari-blogin toinen lukija Ossi on mielestään surkea kirjoittaja, mutta hyvä lukija, lisään oman postaukseni loppuun hänen rehellisen kommenttinsa kirjasta, jota hän parhaillaan lukee.
Marisha Rasi-Koskinen: REC: ”Olen lukenut yli kolmesataa sivua kirjaa ja en ymmärrä siitä mitään.”

-Leena

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s